9/21/2014

Miten opin rakastamaan juoksua & ensimmäinen puolimaraton!







Juoksin eilen Espoon Rantamaraton -tapahtumassa elämäni ensimmäisen puolimaratonin, 21 km siis. Minulle tuo etappi ja eritoten matka tähän hetkeen on merkityksellinen, siispä päätin kirjoitella juoksuharrastuksestani muutaman sanan tänne blogiinkin. Jos totta puhutaan, olen halunnut tehdä tämän postauksen siitä lähtien, kun aktiivisen juoksemisen aloitin.


Se alkoi.

Harjoittelun aloitin siis tämän vuoden maaliskuussa. Olen teini-ikäisestä asti ollut liikunnallinen, mutta nyt takana oli nelisen vuotta tooodella kevyellä liikunnalla. Takana oli kaksi antoisaa raskautta, synnytystä ja pikkulapsiaikaa. Olin kuitenkin ns. rapakunnossa ja mitta tuli täyteen. Ulkoisesti näytin suhteellisen hyvinvoivalta; kehoni oli hoikka, mutta se oli myös voimaton, ryhditön ja kipuileva. 

Aloitin juoksun ilman mitään taustafilosofiaa, ainoastaan 'nyt tuli mitta täyteen' -periaatteella. Ensimmäiset 3-4 km lenkit olivat tuskaa. Muistan motivoineeni itseäni yksinkertaisella ajatuksella heti toisella lenkillä - nyt ei tunnu ihan niin pahalta kuin ekalla. Tällä yksinkertaisella metodilla etenin ensimmäiset sata harjoituskilometriä. Vertasin kulloistakin olotilaa aikaisempiin, ja eritoten niihin ensimmäisiin tuskalenkkeihin. Näin pienet edistysaskeleet, hain ja sain niistä motivaatiota jatkaa.

Sata kilometriä siinä tosiaan meni, että kehoni alkoi päästä sisälle juoksemiseen. Asento hakeutui optimaalisemmaksi, nivelet ja lihakset oppivat uudet kujeet ja alkoivat kestää yhä pienemmillä kolotuksilla. Sata kilometriä saattaa kuulostaa hurjalta, jos ei ole juossut lainkaan, mutta se tulee kasaan yllättävän pian.

Ensin juoksin 3-4 km lenkkejä kolmisen kertaa viikossa, sitten lisäsin joukkoon välillä 5-6 km lenkit. Sitten tulee se päivä, kun tekee mieli kokeilla, jaksaako juosta 8 km ja juokseekin siinä hurmoksessa ehkä kympin. Sitten kymppi tuntuu tylsältä ja haluaakin mittariin 13 km. Ja normaalitouhu näiden 'itsensä ylittämislenkkien' välissä oli edelleen niitä 3-4 km pyrähdyksiä. Pyrähdyksiä? Kyllä. Ne todellakin alkavat jossain vaiheessa tuntua pyrähdyksiltä, kun vertaa niihin ensimmäisiin takkuisiin ja tuskaisiin etenemisiin. Siitäkin saa voimaa jatkaa.

Aluksi mottoni olikin, metsässä kukaan ei kuule huutoani ja saanpa ainakin kiroilla ihan rauhassa ja niin paljon kuin haluan.


Se jatkui.

Ennen eilistä puolimaratonia harjoituskilometrejä oli kasassa noin 700. Ekan satkun jälkeen harjoittelu sujui omalla painollaan, ilman mitään ohjelmaa. Lähinnä olen motivoitunut vain siitä, että juoksu alkoi kulkea ja keho alkoi näyttää jäntevämmältä, lihaksikkaalta ja ennen kaikkea olo tuntui terveeltä, reippaalta ja itseluottamuskin kasvoi harjoittelun sivutuotteena mukavasti. Kehoni oppi myös pyytämään lenkkejä - niistä tuli mukavaa rutiinia. Olin itseni ja kehoni kanssa hyvää pataa, me olimme taas kokonaisuus. Olin löytänyt itseni ja se tuntui mahtavalta.

Miksi sitten puolikas? Juoksin viime kesänä vahingossa 16 km kun piti juosta 10 (hurmostila ja hetken päähänpisto). Siitä selvittyäni kicksit olivat niin valtavat, että 21 km matkasta tuli välittömästi pakkomielle. Jo reilun viikon kuluttua tuosta juoksin 21 km täällä kotimaisemissa. Tuon jälkeen tiesin, että pystyn siihen. Sitten vain sopivaa juoksutapahtumaa katselemaan, että saisin virallisen tuloksen kirjoihin ja kansiin. Olen luonteeltani sellainen ihminen, että puheet on puheita ja fakta on faktaa.


Vaikeuksia.

Kaikenlaisia kolotuksia on tullut ja mennyt. Paino sanalla mennyt. Kaikki vaivat ovat korjaantuneet juoksemalla, yksi on enää jäljellä. Lenkkien pituuksien kasvaessa mukaan tulivat jalkaholvien sitkeät kiputilat, joita on laitettu viime kuukausina aisoihin mittatilauspohjallisilla (Footbalance) ja erilaisin kenkäkokeiluin, sekä harjoittelun ja levon balanssin hakemisella. Tämä jalkaholviongelmani on kuitenkin ns. harjoittelun puutetta. Jalkani eivät meinaa kestää 70-100 km kuukausittaista juoksua, koska en ole sitä ennen tehnyt. Jaksan sinnitellä eteenpäin, jalkani vahvistuvat kyllä tässä matkan varrella, kun vaan jaksan treenata ja odottaa, välillä kipujenkin siivittämänä. 



Motivaatiota ihmisistä, turhista lenkeistä, sekä yhdestä taloustermistä.

Palasin tänä syksynä myös takaisin työelämään. Juoksen pääasiassa täällä kotosalla, maaseudulla ja yleensä aina yksin. Haaveena oli juosta kerran viikossa Helsingissä ja löytää työpaikaltani juoksukavereita. Olen ollut samassa työyhteisössä pitkään, mutta en ollut tietoinen, ketkä meillä harrastavat juoksemista. Viidakkorumpu pärähti soimaan ja sain nopeasti viisi juoksukaveria, kiitos teille armaat! Juoksemme 3 - 7 km pituisia lenkkejä joka viikko, aina keskiviikkoisin työpäivän jälkeen. Työpaikaltamme on vain kivenheitto eli muutama juoksuaskel upeaan keskuspuistoon. Mikä työsuhde-etu, jos sen niin ottaa!

Toinen motivoiva seikka, mitä juokseminen on opettanut on "ei ole turhia lenkkejä". Minä nimenomaan suosittelen ja suosin juurikin noita turhia lenkkejä. Monesti meillä ihmisillä on tapana istuskella paikoillamme lyhyehköjä aikoja, 30-45 min odotellen, koska "nyt ei ehdi tehdä mitään". Tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa lasten harrastukset. Juuri tuolloin kannattaa juosta. Juurikin vaikkapa "vain" 30 minuuttia juoksua silottaa mukavasti tietä seuraavalle lenkille ja madaltaa näin kynnystä lähteä uudestaan juoksemaan. Monesti juuri näiden turhien lenkkien jälkeiset lenkit ovatkin todella lennokkaita, kun kroppa on sopivasti auki.

Juoksu on opettanut minulle myös paljon Suomen sääoloista ja siitä, että pikkusateista ei sovi valitella. Suomi on neljän vuodenajan maa. Jos huonot kelit ahdistavat, sitten täytyy vaan istua sisällä ja voida pahoin. Tai, lähteä ulos, hoitaa homma, ja korjata satoa kohentuneen mielialan, parantuneen kunnon ja itsensä ylittämisen muodossa. Juoksu ei tunnu aina hyvältä. Olenkin ajatellut monesti, että jos esimerkiksi 45 minuutin kärsimyksellä saa itselleen loistavan olon 48 tunniksi, on se kuitenkin aika kannattava kauppa. Excellent return on investment, eli loistava sijoitetun pääoman tuotto.






Espoon Rantamaraton, puolikas sellainen.

Luulin, että pystyn lähtemään juoksutapahtumaan löysin rantein ja en todellakaan ajatellut, että jännittäisin. Toisin kävi. Tapahtuma oli siis eilen, lauantaina. Keskiviikkona viimeisen pikkulenkin jälkeen mieleen hiipi täysi paniikki - en tule selviämään tästä. Torstaiaamu valkeni kovan vatsa/yleiskivun ryydittämänä. Koko torstaipäivän kehoani särki, ihan joka puolelta. Tälle ei löyty mitään muuta selitystä kuin mentaalipuolen jännitys. Perjantaiksi sain itseni kasaan ja kivuttomaan moodiin. Jäljellä oli enää ns. normaali jännitys ja täpinät. 

Jos palaan hetkeksi tuohon eiliseen puolikkaaseen, se meni juuri niinkuin tällä harjoittelumäärällä ja sen asettamilla realiteeteilla voi odottaa. Etenin omaa tahtiani. Sitä tahtia, joka on juuri nyt minulle sopiva saavuttaakseni 21 km matkan maaliin asti. Lenkki ei tuonut suuria yllätyksiä - enkä tottavie niitä olisi kaivannutkaan. Minä halusin päästä maaliin ja saada ajan.

Ensimmäiset 10 km meni porukkajuoksuna ja välillä aikamoisessa tungoksessa. Tuossa osiossa olen tyytyväinen reippaaseen vauhtiini ja siihen että pystyin kuitenkin tekemään omaa juoksua noin suuressa sakissa, juoksurytmin rikkoontuessa koko ajan. Kilometrit 14-18 olivat raskaat ja tuolloin tein päätöksen antaa hieman periksi vauhdistani, koska halusin varmistaa maaliin pääsyn. En halunnut sipata. Tuolloin muistan ajatelleeni, että tänään taitaa loppukiri jäädä tekemättä. Minulle on tyypillistä sisuuntua muutama kilometri ennen lenkin päätepistettä, ja juoksen tuolloin omien rajojen ääripäässä jonkinlaisessa hurmostilassa. Eilen sain kuin sainkin tehtyä itselleni tärkeän loppukirin 18-21 kilometreillä ja sain siitä tosi hyvän mielen.

Espoo Rantamaratonin reitti on upea. Puolikkaasta noin puolet eli kymmenisen kilometriä taivalletaan meren rantaa. Puitteet itsensä haastamiselle ovat mitä parhaat. Eilen tuudittauduinkin välillä siihen, että onpa sentään upeat maisemat, vaikka muuten pahalta tuntuukin. 



Lopuksi yksi ajatus.

Olen ryhtynyt ajattelemaan tätä koko juoksuprosessia nimenomaan matkana, jonka ensimmäinen etappi oli virallinen puolikas juosten maaliin, omalla tasolla ja kaikkeni antaen. Nyt aion siirtyä mutu-vaiheesta hieman suunnitelmallisempaan harjoitteluun, jotta pääsisin muutaman (juoksu)askeleen eteenpäin. Seuraavalle levelille siis. Tavoitteena on juosta seuraava puolikas nopeammin. Ei sen enempää. En tiedä vielä, koska se tapahtuu, enkä haluakaan. Puolikas kuitenkin tuntuu edelleen ja varsinkin nyt matkana ja tavoitteena itselleni luontevalta. Tärkeintä on jatkaa tätä matkaa, ja nauttia nimenomaan matkasta, juoksumatkasta, ajattelematta sen enempää vielä tekemättömiä tuloksia.





24 kommenttia:

  1. Olipas innostava juttu! Tsemppiä treenaamiseen! Jospas tästä sais ittellekkin potkua..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia, todella kiva kuulla. Kiitos tsempeistä ja sitä samaa haluan ehdottomasti toivottaa myös sinulle!

      Poista
  2. Hienoa, tosi upee juttu! Itse päätin suosia pikkulenkkejä - vaikka alle puoli tuntia, mutta että pääsee liikkeelle ja homma alkaa rullaamaan. Siitä on sitten hyvä kasvattaa lenkin pituutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)!! Nuo pienet lenkit on niin tärkeitä. Itsellenikin. Niillä päästään kiinni rytmiin ja tekemiseen. Se puoli tuntia menee niin helposti sivu suun, mutta kun sen käyttää lenkkiin, on jälkikäteen aika voittajafiilis.

      Poista
  3. Hieno suoritus ja kiitos tarinasi jakamisesta! Minäkin hurahdin reilu vuosi sitten juoksemiseen. Rapakuntoisena aloitin ja vähitellen olen päässyt tuohon 70-100 km / kk lenkkeihin. Tykkään juosta itsekseni, mutta mielenkiinnolla luen näistä juoksutapahtumista:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Jaana, tosi kiva kuulla sun juoksuista :). Noissa tapahtumissa on puolensa - aivan upea fiilis, ja saa kuitenkin tehdä sitä omaa juoksua, suuressa joukossa. Unohtamatta reitin varrella kannustavia ihmisiä, on aivan upeaa saada aitoa kannustusta ventovierailta ihmisiltä.

      Poista
  4. Kiva lukea kokemuksistasi. Ehkä saan kimmokkeen tekstistäsi ja pääsisin taas huomenna lenkille. Itselle juokseminen on yllättävän helppoa pidempiäkin matkoja, vaikka taukoakin olisi, mutta hitsi vie kun se lähteminen on niin vaikeaa! Tuo säännöllinen liikkuminen kuulostaisi niin upealta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tilannehan on sitten aivan mahtava, jos juoksu tuntuu vaivattomalta. Sit vaan itseä niskasta kiinni ja menoksi :). Pienten lasten kanssa siinä on toki aina omat järjestelynsä - mutta onneksi lapset kasvavat ja vielä on paljon aikaa harrastaa :).

      Poista
  5. Mahtava juttu! Harvoin luen näin pitkää blogitekstiä, mutta nyt luin ja innolla. Itsekin aikoinaan juossut ja kaipaan sitä tunnetta, kun ylittää sen suunnitellun kilometrimäärän kun on niin hurmoksessa. Kun saan tämän flunssani pois, kokeilen taas juoksemista. Vaikka se alun kamaluus hirvittääkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Johanna, kuinka ihana kuulla! Minä en ole varmasti koskaan kirjoittanut näin pitkää blogitekstiä ennen tätä :). Nyt tuli vaan sellainen olo, että pajatso on tyhjennettävä ja laitoin sitten kaikki tähänastiset ajatukseni samaan postaukseen. Kiva, että niin moni on jaksanut lukea koko stoorin. Tsemppiä flunssan paranteluun ja ekoihin lenkkeihin - kyllä se siitä, aivan varmasti!

      Poista
  6. Mielenkiintoinen postaus! Itsellänikin jonkinasteinen "addiktio" juoksemiseen havaittavissa. Sain pari tertaa eräältä personal trainerilta tekniikkaopetusta juoksemiseen ja se vei homman ihan uudelle tasolle. Hienointa on, kun löytää sen tietyn mielentilan, jossa juoksu rullaa, askel nousee kepeästi ja maitohapoista huolimatta hymyilyttää niin, että vastaantulijat katsovat pitkään... Ja Footbalancen pohjallisia ei voi muuta kuin lämpimästi suositella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Footbalancet tuntuvat olevan kyllä hintansa väärtit, olen myös tyytyväinen, ovat helpottaneet jonkin verran ongelmaani. Itse asiassa tuntuu, että ilman niitä olisi voinut jäädä tämä puolikas juoksematta.

      Tuo kuvailemasi tunne on kyllä jotain niin mahtavaa. Ai että...!

      Poista
  7. Kiitos tarinasi jakamisesta! Se antoi paljon ajateltavaa ja motivaatiota. Juoksin eilen Rantakympin ja jäi jano parantaa aikaa jatkossa.

    Juoksuiloa : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Inka kauniista sanoista. Juoksuiloa sinulle myös, hieno harrastus ja tavoitteita on aina hyvä olla takataskussa :)

      Poista
  8. Tässä oli iloa! Onnea - ja hyvää matkaa! :)

    VastaaPoista
  9. Moikka! :) Löysin tänne Instagramin kautta ja oli tosi mukavaa lukea sun "juoksuun hurahtamispostaus"! :) Se on niin hieno laji, itse olen ollut koukussa jo 6 vuotta! :) Ekan puolikkaan juokseminen on ihan huippua, ja siihen fiilikseen ja enforfiineihin jää helposti koukkuun! :) Ihania syyslenkkejä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Karoliina! Ihana lukea sinun kommentti - juoksuntäyteistä syksyä sinullekin, ja aurinkoisia lenkkikelejä! Varsin koukuttavasta lajista on kyllä kyse :)

      Poista
  10. Onnea ekasta puolikkaasta ja itsensä voittamisesta. Ekan puolikkaan selättäminen on mahtavaa. Toivottavasti innostus säilyy ja juoksutapahtumia tulee lisää. Mun juoksutarinoita voi lukea uudesta blogistani toppojalka.blogspot.fi , jonne on tarkoitus päivitellä aktiivisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia! Uskoisin että tämä innostus on säilyvää sorttia ja tapahtumiakin saan keräiltyä lisää ajan kanssa. Tulen käymään blogissasi samantien :), kiitos vinkistä!

      Poista
  11. Loistava postaus todella mielenkiintoisesta aiheesta, kiitos kun jaoit mietteitäsi <3 Terkuin se ikkunasta aamupöpperöisenä kateellisena kevyttä juoksuasi rannalla seurannut :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Johanna! Gotlannissa ne tosiaan juoksumaastot olikin vallan mainiot. Ja tuo tarina on ihan paras, yksi hauskimpia tämän matkan varrella. Pitäisköhän kertoa joskus täälläkin :)?!

      Poista
  12. Mahtava postaus! Löysin Google-haulla, itselläni eka puolikas parin pv päästä. Tuttuja ajatuksia! :) Toivottavasti juoksu kulkee edelleen hienost!
    Heidi // http://gojiavocado.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Heidi! Ihan mahtavaa, tsemppiä ekalle puolikkaalle! Juoksu kulkee mulla edelleen. Treenannut olen nyt vähemmän, tietyistä syistä, ja puolikkaat jäävät nyt juoksematta, mutta joskus taas :)! Lyhyemmät matkat nyt tavoitteissa. Ihanaa juoksukesää sinulle!

      Poista

Kiitos kommentistasi! Jokainen kommentti saa hyvälle mielelle ja perinteisesti vastaan kaikkiin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...